Ilmastoisovanhemmat ry:n Päivi Härkönen kirjoittaa ajattelutavan muutoksestaan ja antaa käytännön vinkkejä ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan.
Ilmasto lämpenee kiihtyvää tahtia. Mitä tehdä?
Olla välittämättä? Istua kotisohvalla etsimässä viihdykettä suoratoistoista ja tosi-tv -ohjelmista? Suunnitella pakoa arjesta matkustelemalla? Vältellä ikäviä uutisia ja asioita? Voivotella ja valittaa? Keskittyä vain omaan ja läheisten hyvinvointiin?
Me Suomessa 1950-luvulla syntyneet olemme saaneet elää aikakautta, josta sodan kokeneet vanhempamme olivat voineet vain uneksia: yhteiskunta tasa-arvoistui, lämmintä vettä tuli yhä useamman kodin hanasta ja opiskelu mahdollistui köyhemmillekin lapsille. Peruskoululakia sorvattiin kaikkien puolueiden yhteistyöllä, päivähoitolaki ja terveyskeskuslaki säädettiin ja muun muassa neljän viikon vuosiloma säädettiin vuoden 1973 vuosilomalaissa.
Tulevaisuudessa robotit tekisivät ikävät työt ja ihmisten työpäivät lyhenisivät koneiden ansiosta: olimme kulkemassa kohti parempaa tulevaisuutta, jossa hyvinvointia riittäisi kaikille!
1970-luvun alussa alkoi korviimme tulla huolestuneita ääniä: saastuminen, tuhlailu, epäreiluus…
Ilmestyi raportteja, joissa kyseenalaistettiin jatkuva kasvu ja maapallon resurssien riittävyys. Samalla paljastui luonnosta tuhoja ja saastuneita alueita, kun teollisuuden tuprautukset, kasvimyrkyt tai jätevedet olivat pilanneet puhtaita järviä, marjametsiä tai kaupunkien hengitysilmaa.
Kehityksellä on hintansa, vastattiin. ”Kyllä maailmassa metsää riittää!” ”Edistys edistyy ja luomakunnan herra saa hyödyntää maan antimia!” ”Kasvua ja työtä!”
Jopa: ”Teollinen tuotanto … antaa ihmiselle ensimmäisen kerran hänen historiansa aikana keinot elää ilman luonnonprosesseja.” (Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela, Helsingin Sanomat 31.8.1969 Juha Kauppisen kirjassa Heräämisiä).
Ja niin me kulutimme, tuprutimme, reissasimme ja vaihdoimme uuteen yhä kiihtyvään tahtiin. Mutta silti ainakin osalla meistä mielen sopukoista kuului pienen pieni vikinä: ”Onko tämä nyt oikein?” Ja toinen ääni vakuutti: ”Totta kai! Kyllä päättäjät hoitavat, niin kuin ovat laittaneet kuntoon monet muutkin asiat. Ei huolta!”
Tutkijoiden huoli maapallon rajoista ja kuumenemisesta kuului yhä vakuuttavammin, mutta maailma ei tuntunut kuulevan. ”Kasvihuoneilmiö – ituhippien ja kukkahattutätien hössötystä!” ”Ilmastonmuutos – ainahan se ilmasto on muuttunut!” ”Kulutuksen rajoittaminen – maakuopassako pitäisi asua?”
Vähättelyistä huolimatta usealle oli selvää, että jotain on tehtävä. Jotain enemmän ja yhdessä. Ja onneksi heräsi muitakin huolestuneita. Eduskuntatalon portaille ilmestyi isovanhempia osoittamaan mieltä ilmastotoimien puolesta. Mukaan vaikuttamaan!
“Mistä saat toivoa?” kysyivät ilmastoisovanhemmat nuorelta ilmastoaktivistilta.
Hän mietti hetken ja vastasi: “En tuhlaa aikaa miettimällä sellaisia. Minä toimin ja teen asioita, joista on toivottavasti hyötyä.”
Siis toimimaan!
