Aktivismin yhteiskunnallinen merkitys on itsestäänselvyys silloin, kun ymmärretään mistä demokratiassa on pohjimmiltaan kyse, kirjoittaa yliopistonlehtori Sanna Ryynänen.
Vuonna 2014 tottelemattomat esineet valloittivat Lontoon perinteisen V&A-designmuseon näyttelytilat. Disobedient Objects -näyttely kokosi yhteen aktivismin ja kansalaistottelemattomuuden esineistöä ja taidetta 1900-luvun alusta 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle: naisten äänioikeutta vaatineiden britti-suffragettien kahvikupeista aina 2000-luvun mielenosoittajien muovisista juomapulloista rakenneltuihin kyynelkaasumaskeihin asti.
Näyttelykävijä kohtasi museovierailullaan joukon esineitä, joissa näyttelykatalogin mukaan ”näyttäytyy välähdyksenomaisesti mahdollisuuksia siihen, että asiat voisivat olla myös toisin” (Flood & Grindon, 2014, s. 8). Katalogissa myös muistutettiin, että näyttelyn historiallisesti ja yhteiskunnallisesti monin tavoin merkityksellinen esineistö ei yleensä löydä tietään museoihin ja kokoelmiin.
Oman huomioni Disobedient Objects -näyttelyssä kiinnitti näyttelyteksti, joka suorasanaisesti muistutti yhteiskuntiemme tarvinneen – ja edelleen tarvitsevan – yhteiskunnallisia liikkeitä, aktivismia, kansalaistottelemattomuutta. Yllätyin – ja ilahduin. Noin suoraa kannanottoa en ollut osannut juuri tuolta museolta odottaa. Tekstissä ei tosin olisi pitänyt olla mitään yllättävää. Aktivismin yhteiskunnallinen merkitys on itsestäänselvyys silloin, kun ymmärretään mistä demokratiassa on pohjimmiltaan kyse.
Kansalaistottelemattomuus jakaa mielipiteitä
Kansalaistottelemattomuus yksi aktivismin muoto. Siinä julkinen huomio kohdistetaan johonkin tunnistettuun epäoikeudenmukaisuuteen tai epäkohtaan. Tavoitteena on vaikuttaa mahdollisimman laajasti ja saada aikaan muutosta. Aktivismista tekee kansalaistottelemattomuutta se, että rikotaan tarkoituksellisesti ja julkisesti jotakin yksittäistä lakia tai säädöstä tai kieltäydytään sitä noudattamasta. Kansalaistottelemattomuuteen kuuluvat myös väkivallattomuuden ja rauhanomaisuuden periaatteet.
Kansalaistottelemattomuus-käsitteen juuret ovat yhdysvaltalaisen filosofin Henry David Thoreaun 1800-luvun puolivälissä kirjoittamassa esseessä On Civil Desobedience. Thoreau itse harjoitti kansalaistottelemattomuutta kieltäytymällä maksamasta veroja protestina orjuutta ylläpitävälle valtiolle. (Ks. esim. Kalvas, 2021.) Noin sata vuotta myöhemmin, vuonna 1955, Rosa Parks harjoitti kansalaistottelemattomuutta kieltäytyessään siirtymästä valkoisille tarkoitetulta linja-auton istuimelta Alabamassa. 2020-luvun Suomessa Elokapinan aktivistit harjoittavat kansalaistottelemattomuutta kieltäytyessään noudattamasta poliisin poistumiskäskyjä tiesuluillaan.
Kansalaistottelemattomuus on aktivismin muoto, joka jakaa mielipiteitä erityisen jyrkästi. Kielteiset reaktiot vaihtelevat yksittäisiin toimijoihin kohdistetusta pilkallisuudesta kokonaisten yhteiskunnallisten liikkeiden kieltämistä vaativiin vetoomuksiin.
Kansalaistottelemattomuudesta esitettyjä kriittisiä näkemyksiä vaivaavat monesti sekä kapeakatseisuus että lyhytnäköisyys. Kansalaistottelemattomuuden merkityksen arvioiminen vaatii väistämättä laajaa historiallista ja yhteiskunnallista perspektiiviä. Sellaista voivat tuoda esimerkiksi aiheeseen paneutuva tutkimus ja siihen pohjautuvat näyttelyt. Ne muistuttavat, että lukuisat 2020-luvun Suomessa itsestään selviltä tuntuvat kansalaisoikeudet ovat seurausta aikaisempien sukupolvien kansalaistottelemattomuuttakin vaatineista kamppailuista (esim. Uotila, 1982). Ne muistuttavat myös, että yhteiskunnalliset liikkeet kansalaistottelemattomuuden tekoineen ovat muovanneet yhteiskuntia ja kulttuureja lukemattomin eri tavoin (esim. Flood & Grindon, 2014).
Kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen arvioinnin näkökulmasta olennaista on pohtia, mitä arvoja sillä kulloinkin puolustetaan tai edistetään. Laitonkin toiminta voi olla moraalisesti perusteltua ja oikeutettua. Aivan automaattisesti kansalaistottelemattomuutta ei tule hyväksyä – mutta sitä ei tule myöskään automaattisesti tuomita, kuten monesti tapahtuu.
Jos voisin tehdä aikahypyn vuoteen 2100, toivoisin kohtaavani maailman, jossa 2020-luvun ilmasto- ja ympäristöhätätilan pysäyttämiseksi kamppailevat liikkeet, vain yhden esimerkin mainitakseni, esitellään tutkimuksissa ja museoissa onnistumisina, joiden ansiosta niiden puolustamat arvot muuttuivat itsestäänselvyyksiksi. Että luonnon kanssa sopusoinnussa eläminen on muuttunut naisten äänioikeuden kaltaiseksi asiaksi, joita ilman elämää ei oikein osata enää tässä maailmankolkassa kuvitellakaan.
Että jälleen olisi saatu yksi muistutus siitä, miksi kansalaistottelemattomuutta tarvitaan.
Lähteet
Flood, Catherine, & Grindon, Gavin (2014). Introduction. Teoksessa Catherine Flood & Gavin Grindon (toim.): Disobedient Objects. London: V&A Publishing, s. 7–25.
Kalvas, Elmo (2021). Kansalaistottelemattomuus: julkisuuden strategiasta legitimiteetin kritiikkiin. Politiikasta.fi 5.7.2021. Saatavilla https://politiikasta.fi/kansalaistottelemattomuus-julkisuuden-strategiasta-legitimiteetin-kritiikkiin/, luettu 8.12.2025.
Uotila, Jaakko (1982). Kansalaistottelemattomuuden oikeutuksesta. Hallinnon tutkimus 1(1), 141–146. Saatavilla https://journal.fi/hallinnontutkimus/article/view/107564, luettu 8.12.2025.
V&A (n/a). Disobedient Objects. https://www.vam.ac.uk/blog/disobedient-objects (katsottu 3.12.2025)
Kirjoittajan esittely
Sanna Ryynänen on sosiaalipedagogiikkaan erikoistunut laaja-alainen yhteiskuntatieteilijä. Hän työskentelee Itä-Suomen yliopistossa yliopistonlehtorina ja toimii yhteiskuntatieteilijänä ja tutkijana monipuolisesti tieteen, taiteen ja kansalaistoiminnan rajapinnoilla.
Tutkimustyössään Sanna Ryynänen on perehtynyt erityisesti yhteiskunnan syrjään sysättyihin ihmisryhmiin ja eriarvoistaviin rakenteisiin sekä esittäviin taiteisiin yhteiskunnallisena toimintana.
