Tutkija Pekka Koskinen nostaa esiin huomioita vammaisliikkeen kehityksestä Suomessa.
Tammikuussa vuonna 1935 nimimerkki Yksi joukosta kirjoitti Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä seuraavaa:
”Tämän kuun 17 p:nä saimme lukea sanomalehdistä, mitä sanomalehtimiehet olivat nähneet ja kuulleet kiertokäynnillä Raajarikkoisten Huoltolaitoksessa. Sanomalehtiselostuksesta saimme lukea, kuten odottaa sopikin, vain laitoksen hyviä puolia, miten se koettaa helpottaa näiden kovaosaisten raskasta elämää y.m. kaunista. Mutta me sadat laitoksen entiset holhokit, emme ole aivan samaa mieltä kirjoituksissa mainitun hyväntekeväisyyden kanssa.”
Kirjoitus on jatkoa 1800-luvun lopulla alkaneelle yhteiskunnalliselle kehitykselle: kritiikkiä kohtasi hiljattain vammaisuuden ympärille vakiintunut ja hyväntekeväisyydelle rakentunut kansalaisyhteiskuntakenttä. Kuten katkelmasta tulee esiin, hyvien aikeiden varaan nojanneiden hyväntekeväisyysyhdistysten oikeutus kyseenalaistettiin eri ryhmien toimesta.
Toive ja tarve omaehtoisemmalle, hyväntekeväisyydestä irtautuvalle yhdistystoiminnalle virisi vammaisten aseman parantamiseksi perustettuja yhdistyksiä kohtaan – ja niiden sisällä.
Näkövammaisten hyväntekeväisyysyhdistys, Sokeain Ystävät, perustettiin vuonna 1887. Näkevien perustamalla ja johtamalle Sokeain Ystäville pyrki olemaan vastavoima vain muutama vuosi myöhemmin perustettu Käsitysten-yhdistys (1890).
Käsitysten-yhdistys korosti kristillisyyttä sekä raittiutta ja päätyi sallimaan jäsenikseen myös näkeviä. Nämä asiat johtivat siihen, että joukko jäseniä perusti pian uuden yhdistyksen, Sokeain Liiton. Sokeain Liiton ideologinen perusta rakentui käsitykselle, jonka mukaan sokeiden tulee itse astua näyttämölle ja toimia itse asiansa edistämiseksi. Lopulta Sokeain Liittokin päätyi hyväksymään jäsenikseen myös näkeviä.
Kuurojen yhdistystoiminnan varhaiset vaiheet ovat erilaisia: hyväntekeväisyyteen nojannut Kuuromykkäin Auttajayhdistys perustettiin kymmenisen vuotta kuurojen omien yhdistysten perustamisen jälkeen (1897). Vuonna 1886 perustettu Turun Kuuromykkäinyhdistys nojasi vahvasti periaatteeseen, jonka mukaan kuurojen tulisi itse olla yhdistysten johdossa.
Juuri näkövammaisten ja kuurojen oma ja itse-edustuksen periaatteeseen nojannut yhdistystoiminta toimi alkusysäyksenä fyysisesti vammaisten ihmisten omien yhdistysten perustamiselle. Raajarikkoisten Työkotiyhdistys (1935) toimi vastaliikkeenä Raajarikkoisten Auttamisyhdistykselle, jonka ylläpitämän huoltolaitoksen toimintaa nimimerkki Yksi joukosta kritisoi.
Kritiikki vallitsevia hyväntekeväisyysyhdistyksiä kohtaan nostatti uudenlaista kansalaistoimintaa vammaisten ihmisten parissa. Toiminta kanavoitui ajanhengen mukaisesti uusien yhdistysten perustamiseen. Uudetkaan yhdistykset eivät voineet täysin irtautua hyväntekeväisyyden harjoittamisesta, tuon ajan yhteiskunnan sosiaalipolitiikkana sen asema oli niin keskeinen.
Aiemmat hyväntekeväisyysyhdistykset myös jatkoivat toimintaansa huolimatta niiden rinnalle perustetuista uusista yhdistyksistä. Merkittäviä vivahde-eroja yhdistysten välillä tosin oli. Siinä missä hyväntekeväisyysyhdistysten toiminnassa vammaisten rooliksi jäi passiivinen avunkohteena oleminen, vammaisten omien yhdistysten toiminnassa korostui itseapu. Kyse oli ennen kaikkea yhteisöllisyyden ja itsetietoisuuden rakentamisesta sekä sen käsityksen juurruttamisesta, että voitiin vaikuttaa yhteiskuntaan ja omaan asemaan siinä.
1900-luvun alkupuolella sekä vanhat että uudet yhdistykset pyrkivät parantamaan vammaisten ihmisten asemaa järjestämällä heille koulutusta, asumista ja kuntoutusta. Toisen maailmansodan jälkeen todenteolla alkanut hyvinvointivaltion rakennuskausi sitoi vammaisjärjestöt osaksi tätä projektia yhtäältä edellä mainittuja palveluita tuottamalla, toisaalta yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan merkittävinä asiantuntijavallan käyttäjinä.
1950-luvulla vakiintunut ja kasvava yhdistyskenttä vammaisuuden ympärillä yhteistyössä julkisen vallan kanssa tuotti merkittävän määrän lakiuudistuksia, joilla vammaisten elinoloja ja yhteiskunnallista asemaa pyrittiin parantamaan. Kyse ei suinkaan ollut harmonisesta yhteiskuntaprojektista: yhteiskuntaa merkittävästi muuttavat reformit ja lakiuudistukset ymmärrettävästi toivat esiin näkemyseroja.
Pitkään yhdistyskenttä vammaisuuden ympärillä kuitenkin näytti melko harmoniselta. Oikeastaan vasta 1970-luvulla tuli näkyväksi pinnan alla kytenyt tyytymättömyys vakiintuneiden vammaisjärjestöjen toimintakulttuuria ja niiden yhteiskunnallista roolia kohtaan.
Kynnys oli alun perin tarkoitettu vammaisten opiskelijoiden edunvalvontajärjestöksi. Vuonna 1973 perustettu Kynnys muodostui keskeiseksi kanavaksi, jonka kautta tyytymättömyys vammaisten ihmisten yhteiskunnallisen aseman parantamisen hitauteen kanavoitui. Osansa kritiikistä sai myös vakiintunut vammaisjärjestökenttä.
“Kuinka on mahdollista, että vammaisten henkilöiden asema paranee hyvin hitaasti tai jopa taantuu, kun Suomessa kuitenkin on paljon vahvoja ja vaikutusvaltaisia vammaisjärjestöjä”, kysyivät vuonna 1983 Kynnyksen aktiivit Kalle Könkkölä ja Maija Könkkölä sekä Antero Ranne.
Kynnyksen aktiivien mukaan rooli yhteiskunnan muuttamisessa oli hämärtynyt. Kun vammaisjärjestöjen toiminta oli kietoutunut yhä vahvemmin poliittiseen päätöksentekoon ja palvelutuotantoon, ne sivuuttivat yksittäisten vammaisten ihmisten tarpeet ja näkemykset.
Yllä olevien kaltaisia esimerkkejä otan esiin usein jonkun harmitellessa kansalaisyhteiskunnan hiipumista tai sitä, ettei yhdistystoimintaan enää sitouduta. Esimerkit valaisevat nähdäkseni kahta tärkeää seikkaa kansalaisvaikuttamisesta:
Ensinnäkin ne kertovat siitä, miten jonkinlaisen yhdistysrakenteen vakiintuminen tuottaa aina myös uutta liikehdintää. Tämä taas on omiaan tuottamaan ja ylläpitämään ideologisesti monipuolista yhdistyskenttää ja demokratiaa.
Toiseksi esimerkit kertovat siitä, että vaikka kansalaisyhteiskunta sijaitsee ihmisten vapaassa toiminnassa, on tällä toiminnalla tapana jossain vaiheessa hakeutua järjestötoiminnan uomiin. Ei toki aina. Kansalaistoiminnan hiipumisen sijaan kyse saattaa olla toiminnan suuntautumisesta uomiin, joihin emme ole tottuneet kiinnittämään huomiota.
